Karoliinablog

Olen miettinyt pitkään, mikä on tarpeeksi. Siis ihan vaikka ihmissuhteissa: milloin on tarpeeksi yhteyksissä, milloin tapaa liian harvoin, milloin roikkuu toisessa ja milloin muuttuu etäiseksi. Jotenkin se tuntuu olevan kaikista hankalin asia ihmissuhteissa; kohtuullisuus.

Voisin sanoa, että olen tällä hetkellä aktiivisesti tekemisissä kolmen eri ripariporukan kanssa. Jokaisessa tapaamisessa mietin, milloin olen tarpeeksi lähellä tai etäällä leiriläisistä.

Viimeksi tänään olin menossa taas yhteen riparitapaamiseen, joka oli sen porukan ensimmäinen opetuspäivä. Jo metroasemalla tunnistin muutaman riparilaisen kasvot, jotka näyttivät hieman eksyneiltä kun piti mennä ihan uuteen paikkaan, jonka olemassaolosta ei ollut ikinä kuullutkaan. Mietin moneen kertaa,n että pitäisikö olla kunnon isonen ja mennä juttelemaan noille muutamalle, jotka olisivat ehkä tarvinneet jonkun opastusta. Päätin kuitenkin olla assosiaalinen etäinen isonen ja tyydyin pelkällä olemuksellani ohjaamaan riparilaiset määränpäähänsä; he olivat kyllä ainakin jotenkin tunnistaneet minut isosekseen.

Tapaamisessa olinkin sitten jo iloinen ja ulospäinsuuntautunut kaikkien kaveri. Tilaisuuden loputtua sain vielä yhdeltä vetäjältä autokyydin lähelle kotia. Matkalla olin jotenkin passiivinen, lopetin keskustelut jotenkin automaattisesti lyhyeen vetäjän kanssa. Jälkeenpäin koko reissusta jäi kaksi- tai oikeastaan kolminaamainen olo, jos niin voi sanoa. Toisaalta olin todella etäinen, sitten muutuin oma-aloitteiseksi ja lopulta passiiviseksi.

Toisaalta näin kaikki muutkin tekevät. Luin lukion neljä ensimmäistä jaksoa pitkää matikkaa ja vaihdoin tästä jaksosta eteenpäin lukemaan lyhyttä matikkaa. Yhdellä pitkän matikan kurssilla oli sama maikka kuin nytkin. Aikaisemmalla kurssilla opettaja selitti asiat epäselvästi, piti asioita itsestäänselvyyksinä ja vaikka pyysi apua, oli selitys ihan hepreaa. Siitä ihmisestä ei jotenkin saanut suomen kieltä ulos mihinkään suuntaan, vaikka kaverit osasivatkin selittää asian ihan selkokielisesti.

Nykyisellä kurssilla opettaja on jopa hymyillyt jotakuinkin jokaisella tunnilla. Sitä ei pitkässä matikassa nähnyt! Hänen asenteensa lyhyen matikan opiskelijoihin ja asian opettamiseen on asiallinen ja samalla humoristinen, pitkämielinen ja asia tulee suusta ulos suomeksi.

Pätee niin kyseiseen opettajaan kuin kaikkiin muihinkin; asenne ratkaisee. Kuulostaa kauhean hipiltä, mutta kuka tietää sen tunteen, kun istuu metrossa tai muussa julkisessa kulkupelissä, ja tuntuu että kaikki matkustajat ovat yhdessä yhtä suurta tiivistä joukkoa, melkein perhettä? Sitten tulee kauhean iloinen fiilis ja tuntuu kuin itse huokuisi rakkautta kaikkialle ja kaikki ehkä jopa huokuisivat takaisin? Sitten menee ulos ja tuntuu kuin maailmakin huokuisi tuota ylitsevuotavaa rakkautta?

Siinä samalla tulee ylitsevuotavan rakastava fiilis. Muuten tunnetta on vaikea kuvailla selkeästi, mutta tuntuu kuin tuo maailmalta ja ihmisiltä saatu rakkaus antaisi ihan kauheasti energiaa ja kaikki väsymys katoaa samoin tein.

Tuota olotilaa olen koittanut ainakin tänään metsästää. En tiedä mistä johtuu, mutta viime päivinä on ollut sellainen fiilis että tuo olo pitäisi taas herättää henkiin. Ehkä se on tuo auringon valo(joka ei kyllä nyt näy, kun kello on kymmenen illalla) ja kevät yleensäkkin. Suosittelen, kannattaa kokeilla.

If the sky is the limit then I’ll built a bridge up to it

If I make it back, I’d still want more, more

If the sky is the limit then I’ll steal the air that’s in it

I won’t take it back, I’d still want more

Onha se ihan jees asuu Suomes. Kesällä paistutaan ko kananmunat ja leikitään olevamme kuumassa pätsissä. Talvella koitetaan kaikin mahollisin keinoin välttää jonkun varpaan tai sormen tai korvan irtoomista kun on nii pirun kylmä. Jonku jenkkilästä saattas saaha slaagin (mistä mä tänkin repäsin?).

Kuitenki semmoset päivät niinku tänään on ainakin mun mielestä yks kauneimmista asioist Suomessa. Jokainen, joka on nähnyt Suomen kevään, tietää mistä puhun.

Nyt ei tähän hätään löydy edes kuvaa koneelta. Kevätkuvapostausta vois silti laittaa jossain vaiheessa.